Ala-asteella liikunta oli vielä ihan mukavaa ja koululiikuntakin meni siinä missä muutkin aineet. Yläasteella kuitenkin jo inhosin liikuntatunteja. En ollut mitenkään suosittu, koska en pukeutunut muodikkaasti ja olin kiltti kympin tyttö. (Säästän mahdolliset lukijani tarkemmalta yläasteaikani kuvailulta ja pitäydyin liikunnassa.) Liikuntatunneilla olin ujo ja kammosin kaikkia joukkuepelejä. En ollut niissä kovin hyvä enkä tarpeeksi rohkea ja aggressiivinen. Siispä minua syyteltiin, kun en osunut palloon tai saanut maalia tai osannut sääntöjä tai mikä nyt ikinä teinkään. Pelkäsin palloa, oli se mikä pallo hyvänsä. Eikä pelkoani ainakaan hälventänyt se, että erään pesispelin tuoksinassa pallo pamahti lyöjän mailasta suoraan poskeeni. Hetken näin tähtiä ja voin kertoa, että se mustelma, mikä siitä pallosta muistoksi jäi, oli todella komea mustelma!

Vapaa-ajan liikuntakin jäi melko vähiin. Joskus yritin käydä lenkillä, mutta menin aina liian kovaa ja vedin itseni niin piippuun, ettei uudelleen tehnyt mieli lähteä. Paras ystäväni oli himoliikkuja, jolla oli itsekuria vaikka muille jakaa. Minä olin laiska. Tanssia kuitenkin jatkoin yläasteajankin ja siitä pidin. Se ei ollut rankkaa ja sitä koin jotenkin osaavanikin. Tärkeintä kuitenkin oli se kaveriporukka, jonka takia jaksoin harjoituksissa käydä. Hyötyliikuntaa tuli koulumatkojen kävelystä. Usein myös kaverini kanssa vietin aikaa kävellen ympäriinsä, kun kummankaan kotona ei viitsitty olla. Kolmen tuntia reipasta kävelyä sujahti huomaamatta, kun oli syventynyt antoisaan keskusteluun.

To be continued…